dog

Neue Homepage: sandbothe.com

» Home

Irma Kaarina Halonen

Saksalaista Median Filosofiaa

Mike Sandbothe & Ludwig Nagl (toim.), Systematische Medienphilosophie. Deutsche Zeitschrift für Philosophie. Sonderband 7, Akademie Verlag, Berlin 2005, 410 s.

Saksalainen mediatutkimus käy parhaillaan vilkasta keskustelua mediafilosofiasta. "Mediaalinen käänne" on saanut innoituksensa mcluhanilaisesta välineontologiasta ja Wittgensteinin ajattelusta, jonka mukaan kielen käyttö muovaa oleellisesti ajatteluamme. Median käsite on keskustelun ytimessä, ja Systemaattinen mediafilosofia valottaa lähestymiskulmia eri medioihin kattavasti. "Systemaattinen" mediafilosofia saattaa otsikollaan karkoittaa potentiaalista lukijakuntaa. Systemaattinen ei kuitenkaan viittaa millään tavoin systeemeihin, sulkeutuviin järjestelmiin, joilla olisi selvä closure. Toimittajat vakuuttavat johdannoissaan, että pikemminkin kirjassa pyritään antidogmaattiseen asenteeseen, joka sallii diskurssien moninaisuuden. Mediaa voi tulkita niin arjen, tieteen kuin filosofiankin tasoilla. Teorian johtotähtenä on mediallisuuden ilmenemisen tavoittaminen kaikessa moninaisuudessaan. Medioitumista lähestytäänkin pikemminkin liikkeenä, myös erilaisten metodisten näkökulmien muunnoksina tanssista tietokoneisiin.

Kirjoittajat pohtivat Gilles Deleuzen ja Felix Quattarin jo muutama vuosikymmen sitten poleemisesti esittämää kysymystä: "Mitä filosofia on?" niin viestintä- kuin mediatutkimukselliseltakin kannalta, niin audiovisuaalisissa medioissa kuten valo- ja elokuvan tutkimuksessa, tanssi- ja teatteritaiteessa sekä kielitieteessä, kuin filosofiassa ja sosiologiassa.  Systemaattinen mediafilosofia jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäisenä tarkastellaan aistimellisuuden välittyneisyyttä, tilan, ajan ja aistinten mediafilosofiaa. Toinen osa on saanut otsikokseen "semioottiset informaatio- ja viestintävälineet". Siinä keskustellaan viestinnän mediafilosofiasta, kehon, kielen, kirjoituksen, kuvan, musiikin, teatterin ja tanssin filosofioista. Kolmannessa osassa keskitytään "teknisiin jakelu-, tuotanto- ja tallennusvälineisiin", joita ovat ääni,  kirjapaino, valokuva, puhelin, elokuva, radio, televisio, tietokone, internet ja virtuaalitodellisuus.

Mediafilosofian lähtökohta on mediakäytössä, muttei niinkään siinä, miten ihmiset käyttävät medioita, vaan pikemminkin kysytään, miten mediat käyttävät ihmisiä? Nykykeskustelu juontuu paitsi mcluhanilaisesta välineajattelusta, myös Friedrich  A. Kittlerin 1970- ja 1980-luvuilla kirjoittamista lacanilais-nietzscheläis-foucaultilaisista mediaontologioista, materiaalis-teknisen uuttamisesta filosofiaan, kuten Christian Filk analysoi Radion mediafilosofia-artikkelissaan (s. 310).

Kirjan ensimmäisessä katsauksessa Tilan mediafilosofiaan Götz Grossklaus kuvaa, kuinka tilan ymmärrys kehittyy mediahistoriassa.  Hän avaa ajattelua myyttis-kvalitatiivisista orientoitumisista ihmiskehoon tilallisuuden määrittäjänä. Ralf Beuthan jatkaa pohtimista ajan ulottuvuudella, ja Michael Giesecke ja Barbara Becker valottavat aistimellisuuden genesistä. Giesecke esittää, että visuaaliset ja auditiiviset aistit (näkö ja kuulo) ovat nyky-yhteiskunnassa yhdentyneet ja samalla visuaalisen ja taktiilisen aistimisen geneettiset yhteydet ovat katkenneet. Beckerin mielestä mediateknologisessa kehityksessä kaukoaistit ovatkin korvanneet yhä enenevässä määrin lähiaistien toimintaa. Yhteys aistimelliseen, keholliseen toimintaan on länsimaisen kirjallisen kulttuurin repressoimaa. Koko teos korostaa aistimellis-havainnollisen välittyneen toiminnan (Tätigkeit) genesistä mediaalisuuden  katalysaattorina. Esimerkiksi Sybille Krämer kirjoittaa äänen alistamisesta järkeilevälle kielelle, jolloin kehollinen lähtökohta puhumiseen on unohtunut.  Oleminen on mediaalisuutta, kuten Bernd Stiegler kärjistää.

Kirjan artikkelit ponnistavat Nietzschen, Derridan, Foucaultin, mutta myös Barthesin ja Benjaminin teoreettisesta perinnöstä. Pragmaattinen mediafilosofia tukeutuu osaltaan myös Charles Sanders Peircen semioottiseen teoriaan. Kirjoittajista suurin osa on suomalaisessa mediatutkimuksessa melko outoja nimiä, mutta esimerkiksi Dieter Mersch (Kielen mediafilosofia), Sybille Krämer (Äänen mediafilosofia), Bernd Stiegler (Valokuvauksen mediafilosofia) ja Stefan Münker (Virtuaalitodellisuuden mediafilosofia) ovat jo jonkin verran meilläkin huomattuja tutkijoita. Heidän töihinsä perustuu esimerkiksi Mika Elon parin vuoden takainen väitöskirja Valokuvan Medium (Tutkijaliitto 2005).  

Systemaattisen mediafilosofian toinen toimittaja, Mike Sandbothe, luennoi ensi elokuussa pohjoismaisessa viestintä- ja mediatutkimuskonferenssissa Helsingissä.  Oireellista on, ettei hän käytä perinteistä luentoa mediumina, vaan esiintyy performanssiryhmässä, jonka  jäseninä ovat taiteilijat Marit Benthe Norheim ja Charlicia Gounaris. Aalborgin yliopistossa työskentelevä Mike Sandbothe on mediaalisen käänteen edustajana kirjoittanut myös teoksen  pragmaattisen mediafilosofian perusteista. Naglin ja Sandbothen toimittama Systemaattinen mediafilosofia on kuitenkin tiedotustutkijoille ehkä paremmin avautuva, monipuolinen johdatus saksalaiseen mediateoriaan.

Nach oben